Karhun kalanpyynti
Karhu oli herännyt hetkeksi talviuniltaan ja tallusteli unisena metsässä. Yllättäen se kohtasi mäenrinteen alla kaloja syövän ketun. Ensin kettu säikähti ja luuli karhun olevan vihaisella tuulella, mutta karhu olikin vain nälkäinen ja katseli vesi kielellä ketun kaloja.
- Onpas sinulla paljon kaloja. Annahan kun minäkin syön muutaman.
Karhu pisteli poskeensa ketun kaloja hyvällä ruokahalulla kysyen:
- Mistäs sinä nämä olet saanut?
Silloin viekkaus taas iski kettuun, ja jottei karhu olisi syönyt kaikkia kaloja, se keksi nopeasti:
- Tuoltahan minä kävin niitä viime yönä avannosta onkimassa.
- Onkimassa? Millä ihmeellä sinä ongit, kuin ei sinulla ole onkea?
- Asia on niin, valehteli kettu, - että viime yönä oli paljon kiiluvaisia taivaalla ja silloin ovat kalat hyvin nälkäisiä. Menin Metsolan avannolle ja pistin häntäni veteen enkä liikahtanut koko yönä. Aamulla oli kala joka häntäkarvan nenässä.
- Tarttuisikohan noita minullekin? innostui karhu.
- Varmasti tarttuu, uskotteli kettu. – Tänä yönä on paljon kiiluvaisia taivaalla, joten tulee hyvä onkiyö.
Illan tullen karhu sitten löntysteli avannolle. Siihen aikaan oli karhulla vielä pitkä komea häntä. Se laittoi häntänsä avantoon, vaikka vesi olikin jäätävän kylmää, ja jäi siihen kärsivällisesti suuren kalansaaliin toivossa istua kököttämään. Aamun sarastaessa kettu meni kurkistamaan, miten oli karhun laita. Yhä Istua kökötti karhu avannolla, väliin taakseen vilkaisten.
- Kyllä se nyt on kiinni! päätteli kettu vahingoniloisena.
Vahingoniloinen kettu lähti Metsolan talolle päin. Emäntä oli jo noussut ja kirnusi pirtissä ahkerasti. Kettu juoksenteli talon ympäri miettien keinoa, millä saisi kerrotuksi emännälle, että karhuryökäle oli talon avantoa sotkemassa. Sitten se keksi loikata suuren lumikinoksen harjalta katolle ja huutaa huikkasi piipun kautta emännälle:
- Emäntä hoi! Karhu on jäällä tahrimassa teidän avantoanne!
Siitä syntyikin tohina pirtissä. Emäntä hyppäsi pystyyn, sysäsi kirnun nurkkaan, tempaisi korennon ja säntäsi pirtistä ulos kohti rantaa. Mennessään vielä huusi isännänkin hereille ja yhdessä he säntäsivät korennot heiluen jäälle. Karhu alkoi jo pitkästyä avannolla istumiseen. Hievahtamatta se kuitenkin istui, ettei karkottaisi kaloja. Ja kun häntää alkoi nipistellä, karhu mietti tyytyväisenä:
- Taitaa olla tulossa suuri saalis. Istunpa vielä hetken, jotta saisin oikein runsaan saaliin.
Tuli viimein aamu, tähdet kalpenivat ja päivän kajo näkyi jo taivaalla. Häntä tuntui hyvin raskaalta. Samassa karhu kuuli rannalta kovaa meteliä.
- Mitäs meteliä tuolta kuuluu? ihmetteli karhu.
Karhu näki kuinka vimmastuneet isäntä ja emäntä säntäsivät jäälle korennot käsissä huutaen vimmatusti.
- Mokomakin karhu! Pois sieltä meidän avantoa sotkemasta! karjui isäntä.
- Alahan häipyä! Siitäs saat! kiljui emäntä.
Nyt karhu pelästyi toden teolla ja yritti lähteä pakoon, mutta ei päässyt, kun häntä oli jäätynyt kiinni avantoon. Se tempoi ja riuhtoi möristen emännälle ja isännälle, jotka jo korentoineen iskivät sitä joka puolelta.
- Siitäs sait ja siitä! huusivat isäntä ja emäntä
- Älkää! Älkää! Mrr.
Lopulta häntä katkesi ja karhurukka ampaisi viivana metsän suojiin. Isäntä ja emäntä lähtivät takaisin rantaan ihmetellen.
- Minkähän takia karhu jäädytti häntänsä kiinni avantoon? ihmetteli emäntä.
- En kyllä osaa edes arvata, vastasi isäntä.
Siitä päivästä lähtien karhulla on ollut pieni töpöhäntä.
Karhu oli herännyt hetkeksi talviuniltaan ja tallusteli unisena metsässä. Yllättäen se kohtasi mäenrinteen alla kaloja syövän ketun. Ensin kettu säikähti ja luuli karhun olevan vihaisella tuulella, mutta karhu olikin vain nälkäinen ja katseli vesi kielellä ketun kaloja.
- Onpas sinulla paljon kaloja. Annahan kun minäkin syön muutaman.
Karhu pisteli poskeensa ketun kaloja hyvällä ruokahalulla kysyen:
- Mistäs sinä nämä olet saanut?
Silloin viekkaus taas iski kettuun, ja jottei karhu olisi syönyt kaikkia kaloja, se keksi nopeasti:
- Tuoltahan minä kävin niitä viime yönä avannosta onkimassa.
- Onkimassa? Millä ihmeellä sinä ongit, kuin ei sinulla ole onkea?
- Asia on niin, valehteli kettu, - että viime yönä oli paljon kiiluvaisia taivaalla ja silloin ovat kalat hyvin nälkäisiä. Menin Metsolan avannolle ja pistin häntäni veteen enkä liikahtanut koko yönä. Aamulla oli kala joka häntäkarvan nenässä.
- Tarttuisikohan noita minullekin? innostui karhu.
- Varmasti tarttuu, uskotteli kettu. – Tänä yönä on paljon kiiluvaisia taivaalla, joten tulee hyvä onkiyö.
Illan tullen karhu sitten löntysteli avannolle. Siihen aikaan oli karhulla vielä pitkä komea häntä. Se laittoi häntänsä avantoon, vaikka vesi olikin jäätävän kylmää, ja jäi siihen kärsivällisesti suuren kalansaaliin toivossa istua kököttämään. Aamun sarastaessa kettu meni kurkistamaan, miten oli karhun laita. Yhä Istua kökötti karhu avannolla, väliin taakseen vilkaisten.
- Kyllä se nyt on kiinni! päätteli kettu vahingoniloisena.
Vahingoniloinen kettu lähti Metsolan talolle päin. Emäntä oli jo noussut ja kirnusi pirtissä ahkerasti. Kettu juoksenteli talon ympäri miettien keinoa, millä saisi kerrotuksi emännälle, että karhuryökäle oli talon avantoa sotkemassa. Sitten se keksi loikata suuren lumikinoksen harjalta katolle ja huutaa huikkasi piipun kautta emännälle:
- Emäntä hoi! Karhu on jäällä tahrimassa teidän avantoanne!
Siitä syntyikin tohina pirtissä. Emäntä hyppäsi pystyyn, sysäsi kirnun nurkkaan, tempaisi korennon ja säntäsi pirtistä ulos kohti rantaa. Mennessään vielä huusi isännänkin hereille ja yhdessä he säntäsivät korennot heiluen jäälle. Karhu alkoi jo pitkästyä avannolla istumiseen. Hievahtamatta se kuitenkin istui, ettei karkottaisi kaloja. Ja kun häntää alkoi nipistellä, karhu mietti tyytyväisenä:
- Taitaa olla tulossa suuri saalis. Istunpa vielä hetken, jotta saisin oikein runsaan saaliin.
Tuli viimein aamu, tähdet kalpenivat ja päivän kajo näkyi jo taivaalla. Häntä tuntui hyvin raskaalta. Samassa karhu kuuli rannalta kovaa meteliä.
- Mitäs meteliä tuolta kuuluu? ihmetteli karhu.
Karhu näki kuinka vimmastuneet isäntä ja emäntä säntäsivät jäälle korennot käsissä huutaen vimmatusti.
- Mokomakin karhu! Pois sieltä meidän avantoa sotkemasta! karjui isäntä.
- Alahan häipyä! Siitäs saat! kiljui emäntä.
Nyt karhu pelästyi toden teolla ja yritti lähteä pakoon, mutta ei päässyt, kun häntä oli jäätynyt kiinni avantoon. Se tempoi ja riuhtoi möristen emännälle ja isännälle, jotka jo korentoineen iskivät sitä joka puolelta.
- Siitäs sait ja siitä! huusivat isäntä ja emäntä
- Älkää! Älkää! Mrr.
Lopulta häntä katkesi ja karhurukka ampaisi viivana metsän suojiin. Isäntä ja emäntä lähtivät takaisin rantaan ihmetellen.
- Minkähän takia karhu jäädytti häntänsä kiinni avantoon? ihmetteli emäntä.
- En kyllä osaa edes arvata, vastasi isäntä.
Siitä päivästä lähtien karhulla on ollut pieni töpöhäntä.
kettu ja jänis
kerran tapasivat kettu ja jänis toisensa. kettu sanoi:
- eipä sinua kukaan pelkää.
- kukapa sinua sitten pelkää? vastasi jänis.
- kaikki minua pelkää, tuumasi kettu, minulla on pitkä häntä, minkä takia kaikki luulevat minua sudeksi, kun
matkan päästä näkevät.
SIKSI MINUA PELÄTÄÄN, mutta sinua ei kukaan pelkää.
läksivät sitten yhdessä kävelemään ja jänis huomasi lammaslauman aidan vieressä makaamassa. Tuon keksittyään hän hyppäsi heti lammaslaumaan, jolloin lampaat sitä pelästyen läksivät juoksemaan, minkä kerkesivät.
Jänis siitä ilosta, että se nyt oli vedon voittanut, rupesi nauramaan ja nauroi niin mahdottomasti että sen suu repesi.
ja siitä lähtien ovatkin kaikkien jänisten suut ollut ristiin halki.
kerran tapasivat kettu ja jänis toisensa. kettu sanoi:
- eipä sinua kukaan pelkää.
- kukapa sinua sitten pelkää? vastasi jänis.
- kaikki minua pelkää, tuumasi kettu, minulla on pitkä häntä, minkä takia kaikki luulevat minua sudeksi, kun
matkan päästä näkevät.
SIKSI MINUA PELÄTÄÄN, mutta sinua ei kukaan pelkää.
- lyödään vetoa, sanoi jänis, minä näytän, että minua pelätään.
läksivät sitten yhdessä kävelemään ja jänis huomasi lammaslauman aidan vieressä makaamassa. Tuon keksittyään hän hyppäsi heti lammaslaumaan, jolloin lampaat sitä pelästyen läksivät juoksemaan, minkä kerkesivät.
Jänis siitä ilosta, että se nyt oli vedon voittanut, rupesi nauramaan ja nauroi niin mahdottomasti että sen suu repesi.
ja siitä lähtien ovatkin kaikkien jänisten suut ollut ristiin halki.
Ketun kalansaalis
Kettu oli jo kauan pitänyt silmällä Metsolan isäntää, joka oli innokas kalamies ja alinomaa hääräsi talon ja rannan välillä. Tulipa sitten sydäntalvi ja ihmeekseen kettu näki, kuinka isäntä vei rantaan suuria rysiä ja upotti ja järjesteli niitä jään alle pitkillä kepeillä. Kettu istui suuren kiven päällä pitäen tarkoin isäntää silmällä. Välillä se lipoi huuliaan, eikä malttanut paikaltaan lähteä. Eräänä päivänä se näkikin isännän tulevan jäältä reki pullollaan kaloja. Kovasti teki ketun niitä mieli.
- Millähän tavalla saisin tuon saaliin itselleni? tuumi kettu.
Viimein kettu keksi keinon. Nopeasti se juoksi sille tielle, jota pitkin tiesi isännän kulkevan kotiin kalakuorminensa, heittäytyi tien viereen hyvin näkyvälle paikalle ja tekeytyi kuolleeksi. Kauniisti loistikin ketun punaisenruskea turkki valkoisella lumella, ja hiljakseen ajella nytkyttelevä isäntä huomasi sen heti.
- Kas, kuollut repo viruu tien kyljessä, sanoi ukko aivan ihmeissään.
Jopas minua nyt hyvä onni potkaisi. Reki täynnä kaloja ja nyt vielä
tämä komeaturkkinen kettukin!
Isäntä nosti ketun maasta ja heitti kalakuorman päälle. Peittelipä repolaisen vielä loimella istuen sitten rekeen ja jatkoi hyvillä mielin matkaansa. Mutta kettupa mätti sillä välin loimen alla hiljaa kaloja tielle minkä ennätti. Kun se oli saanut kaikki kalat heiteltyä tielle, hyppäsi se itse viivana perään. Kun isäntä oli rekinensä hävinnyt mutkan taa, alkoi kettu keräillä kaloja tieltä ja kuljetti ne metsään, missä sitten ryhtyi nauttimaan runsasta ateriaansa.
Tällä välin oli Metsolan isäntä jo saapunut kotiinsa. Tyytyväisenähän astui pirttiin, heitti rukkaset penkille ja sanoi emännälle:
- Tulehan katsomaan, minkä mahtavan saaliin sain. Kerrassaan mahtavan.
- Hienoa ukkoseni, menen heti.
Emäntä säntäsi tohkeissaan pihalle ja tuli saman tien takaisin pirttiin.
- Mitä sinä ukkorahjus horiset! Tyhjä rekihän tuolla pihalla seisoo!
eukko huusi vimmastuneena.
- No johan nyt on ihme, sanoi isäntä ja meni itse katsomaan.
- Ihan totta puhut. Mihin kummaan saalis on hävinnyt? Kettu peijakas!
Isäntä lähti saman tien reellä ajamaan takaisin omia jälkiään. Mutta eihän kaloja enää mistään löytynyt, ja harmistuneena täytyi ukon palata kotiinsa.
Kettu oli jo kauan pitänyt silmällä Metsolan isäntää, joka oli innokas kalamies ja alinomaa hääräsi talon ja rannan välillä. Tulipa sitten sydäntalvi ja ihmeekseen kettu näki, kuinka isäntä vei rantaan suuria rysiä ja upotti ja järjesteli niitä jään alle pitkillä kepeillä. Kettu istui suuren kiven päällä pitäen tarkoin isäntää silmällä. Välillä se lipoi huuliaan, eikä malttanut paikaltaan lähteä. Eräänä päivänä se näkikin isännän tulevan jäältä reki pullollaan kaloja. Kovasti teki ketun niitä mieli.
- Millähän tavalla saisin tuon saaliin itselleni? tuumi kettu.
Viimein kettu keksi keinon. Nopeasti se juoksi sille tielle, jota pitkin tiesi isännän kulkevan kotiin kalakuorminensa, heittäytyi tien viereen hyvin näkyvälle paikalle ja tekeytyi kuolleeksi. Kauniisti loistikin ketun punaisenruskea turkki valkoisella lumella, ja hiljakseen ajella nytkyttelevä isäntä huomasi sen heti.
- Kas, kuollut repo viruu tien kyljessä, sanoi ukko aivan ihmeissään.
Jopas minua nyt hyvä onni potkaisi. Reki täynnä kaloja ja nyt vielä
tämä komeaturkkinen kettukin!
Isäntä nosti ketun maasta ja heitti kalakuorman päälle. Peittelipä repolaisen vielä loimella istuen sitten rekeen ja jatkoi hyvillä mielin matkaansa. Mutta kettupa mätti sillä välin loimen alla hiljaa kaloja tielle minkä ennätti. Kun se oli saanut kaikki kalat heiteltyä tielle, hyppäsi se itse viivana perään. Kun isäntä oli rekinensä hävinnyt mutkan taa, alkoi kettu keräillä kaloja tieltä ja kuljetti ne metsään, missä sitten ryhtyi nauttimaan runsasta ateriaansa.
Tällä välin oli Metsolan isäntä jo saapunut kotiinsa. Tyytyväisenähän astui pirttiin, heitti rukkaset penkille ja sanoi emännälle:
- Tulehan katsomaan, minkä mahtavan saaliin sain. Kerrassaan mahtavan.
- Hienoa ukkoseni, menen heti.
Emäntä säntäsi tohkeissaan pihalle ja tuli saman tien takaisin pirttiin.
- Mitä sinä ukkorahjus horiset! Tyhjä rekihän tuolla pihalla seisoo!
eukko huusi vimmastuneena.
- No johan nyt on ihme, sanoi isäntä ja meni itse katsomaan.
- Ihan totta puhut. Mihin kummaan saalis on hävinnyt? Kettu peijakas!
Isäntä lähti saman tien reellä ajamaan takaisin omia jälkiään. Mutta eihän kaloja enää mistään löytynyt, ja harmistuneena täytyi ukon palata kotiinsa.
Korppi ja juusto
Metsolan emäntä oli valmistanut suuren juuston ja vienyt sen ulos, nurkan rakoon pistetylle laudalle kuivumaan. Ohitse lentävä korppi oli tämän huomannut ja neuvoi emäntää viekkaasti:
Metsolan emäntä oli valmistanut suuren juuston ja vienyt sen ulos, nurkan rakoon pistetylle laudalle kuivumaan. Ohitse lentävä korppi oli tämän huomannut ja neuvoi emäntää viekkaasti:
- Laita, emäntä hyvä, viikate juuston päälle tai varis tulee ja vie sen.
- Kuinka korea lintu tuo korppi onkaan. Yhtä korea kuin taivaankaari tahi riikinkukko!
- Vahinko vain ettei sillä ole lauluääntä, vaan on sen raakunta rumempaa kuin karhun kiljunta!
- Jos minä tietäisin, että sillä todella on lauluääntä, niin minä toimittaisin sen lukkariksi, mutta mitäs sillä tyhjällä!
- Kronk! On minulla ääntä. Silloin tietysti juusto tipahti sen suusta suoraan puun juurella odottelevan ketun kitaan. Nolona jäi korppi oksalleen katumaan tyhmyyttään, mutta kettu hotkaisi juuston vatsaansa ja juosta lönkytteli hyvillä mielin tiehensä.
Miten karhu menetti häntänsä
Kerran ajoi kalastaja pitkin maantietä, hänellä oli suuri tynnyri kaloja reessään. Kettu tuli kalastajaa vastaan. Ovela kettu heittäytyi tielle makaamaan ja esitti kuollutta. Kalastaja huomasi kuolleen ketun ja pani hänen kalatynnyriinsä. Kettupa heitti saman tien kaikki kalat tynnyristä tielle. Kun se sai tynnyrin tyhjäksi, se hyppäsi itse tynnyristä ja reestä. Sitten se palasi takaisin tietä pitkin ja keräsi kaikki kalat itselleen. Kun se sai kaikki kalat kerättyä, tuli sitä vastaan karhu.
Karhu kysyi: Mistä sinä sait näin paljon kaloja?
Siihen kettu vastasi: Minä kävin onkimassa.
- Milloin saa näin paljon kaloja? karhu kysyi.
Kettu neuvoi häntä: Pitää mennä kalaan, silloin kun tähdet loistavat taivaalla kirkkaasti. Pistä häntäsi avantoon ja uita sitä siellä niin kauan kun tuntuu siltä, että kalat käyvät siihen kiinni. Kun kaloja tuntuu, olevan tarpeeksi kiinni, tempaise häntä yhdellä kertaa ylös vedestä. Sillä tavalla saat paljon kaloja.
Luottavainen karhu teki niin kuin kiero kettu oli neuvonut. Kun se näki taivaalla paljon tähtiä, se meni avannolle ja pisti häntänsä siitä sisään. Kun hännässä tuntui olevan paljon kaloja, se tempaisi sen nopeasti irti avannosta. Mutta häntäpä oli jo ehtinyt jäätyä pakkasella kiinni avantoon, ja kun karhu tempaisi sitä, se jäi kiinni avantoon. Pistely hännässä ei ollutkaan johtunut kaloista vaan pakkasesta.
Siitä lähtien karhu oli hännätön.
Kerran ajoi kalastaja pitkin maantietä, hänellä oli suuri tynnyri kaloja reessään. Kettu tuli kalastajaa vastaan. Ovela kettu heittäytyi tielle makaamaan ja esitti kuollutta. Kalastaja huomasi kuolleen ketun ja pani hänen kalatynnyriinsä. Kettupa heitti saman tien kaikki kalat tynnyristä tielle. Kun se sai tynnyrin tyhjäksi, se hyppäsi itse tynnyristä ja reestä. Sitten se palasi takaisin tietä pitkin ja keräsi kaikki kalat itselleen. Kun se sai kaikki kalat kerättyä, tuli sitä vastaan karhu.
Karhu kysyi: Mistä sinä sait näin paljon kaloja?
Siihen kettu vastasi: Minä kävin onkimassa.
- Milloin saa näin paljon kaloja? karhu kysyi.
Kettu neuvoi häntä: Pitää mennä kalaan, silloin kun tähdet loistavat taivaalla kirkkaasti. Pistä häntäsi avantoon ja uita sitä siellä niin kauan kun tuntuu siltä, että kalat käyvät siihen kiinni. Kun kaloja tuntuu, olevan tarpeeksi kiinni, tempaise häntä yhdellä kertaa ylös vedestä. Sillä tavalla saat paljon kaloja.
Luottavainen karhu teki niin kuin kiero kettu oli neuvonut. Kun se näki taivaalla paljon tähtiä, se meni avannolle ja pisti häntänsä siitä sisään. Kun hännässä tuntui olevan paljon kaloja, se tempaisi sen nopeasti irti avannosta. Mutta häntäpä oli jo ehtinyt jäätyä pakkasella kiinni avantoon, ja kun karhu tempaisi sitä, se jäi kiinni avantoon. Pistely hännässä ei ollutkaan johtunut kaloista vaan pakkasesta.
Siitä lähtien karhu oli hännätön.
Satu pojasta, joka oli puheessaan kuninkaantytärtäkin nokkelampi
Olipa kerran kuninkaantytär, joka oli niin sukkelasanainen, ettei koko maailmassa luultu olevan miestä, jolle hän jäisi vastauksen velkaa. Sen tähden kuningas antoi kuuluttaa valtakunnassaan, että hän antaisi tyttärensä vaimoksi sille, joka olisi puheissaan prinsessaa nokkelampi. Sattuipa muuan kerjäläispoika mierontietä kulkiessaan kuulemaan tämän kuninkaan lupauksen ja arveli itsekseen:
– Ei kai kuninkaantytär sen kummempi liene kuin muutkaan naiset, minulle hän kyllä jää vastauksen velkaa, tukinpa hänen suunsa kuin tukinkin.
Mietittyään asiaa vähän aikaa hän etsi matkatoverin avukseen ja otti hänet mukaansa kuninkaan linnaan. Matkalla hän sattumalta sai kiinni varpusen ja ihastui siihen niin, että pani sen talteen konttiinsa. Toveri kummasteli tätä kovasti ja kysyi ihmeissään:
– Mitä aiot sillä tehdä tällaisella matkalla?
– Kyllä sitä vielä tarvitaan, poika vastasi tarkemmin asiaa selittämättä ja lähti kulkemaan edelleen. Vähän aikaa kuljettuaan hän näki tiepuolessa variksenpojan, joka ei vielä kyennyt lentämään. Hän otti sen kiinni ja pisti konttiinsa. Kappaleen matkaa taas taivallettuaan hän tavoitti korpin ja korjasi senkin talteen. Vähän edempänä hän löysi ensin tarhapöllön, sitten härän ja viimeksi vielä mykän akan. Kaikki hän otti mukaansa sanoen ihmettelevälle toverilleen:
– Elähän huoli, kyllä näitä kaikkia vielä tarvitaan, ennen kuin asiani on toimitettu.
Heidän päästyään kuninkaan linnaan kuninkaantytär oli jo pihalla vieraita vastassa, hän kun oli niin kärkäs juttelemaan sekä ylhäisten että alhaisten kanssa. Kerjäläispojan nähtyään hän kysyi tältä heti:
– Mitä sinulla, poikaseni, on pussissasi? Taidatpa olla tärkeillä asioilla, koska sinulla oikein on palvelija mukanasi.
– Eipä kannata kehua, poika vastasi, lähdinpä vain sitomaan kuninkaantyttären sanoistaan.
– Annahan kuulua, kuninkaantytär sanoi rohkeasti ja aivan kuin poikaa pilkaten, sillä koko hoviväki oli pihalla kuuntelemassa. Silloin poika pisti kätensä konttiin ja nipisti hiukan varpusta, niin että se hädissään sanoi: täy, täy.
– Ymmärrätkö tätä kieltä, poika kysyi kuninkaantyttäreltä.
– En, en ymmärrä sitä, tyttö vastasi.
Sitten poika puristeli kontissaan olevaa varista, niin että se huusi: vaak, vaak. Kun poika kysyi kuninkaantyttäreltä, ymmärsikö hän sitä puhetta, täytyi kuninkaantyttären taas vastata, ettei ymmärtänyt.
– Taidatkos tätä kieltä, poika sanoi puristaen korppia, joka kohta alkoi kontista huutaa: koronk, koronk. Sitten hän tavoitti kädellään tarhapöllöä, joka hädissään äänteli: pu-pu-puh, pu-pu-puh. Kun kuninkaantytär ei näitäkään kieliä ymmärtänyt, poika nykäisi vierellään seisovaa härkää, joka heti paikalla mörähti: möö-yh, möö-yh.
– En minä osaa härän kieltä, kuninkaantytär sanoi.
– Etpä toden totta ole vielä tähän mennessä ollut kovinkaan nokkela, mutta nyt vasta aion oikein toden teolla sitoa sinut sanoistasi. Näin puhuessaan hän nipisti mykkää akkaa niin kovasti käsivarresta, että akka tuskissaan alkoi popottaa: hopp, popp, po, hopp, popp, po!
Kun kuninkaantytär ei akankaan puhetta ymmärtänyt eikä osannut siihen vastata, täytyi kaikkien todistaa ja myöntää, että hän oli jäänyt pojalle vastauksen velkaa. Tähän täytyi kuninkaankin tyytyä ja pitää lupauksensa, jonka oli kuuluttanut valtakunnassaan. Näin sai kerjäläispoika kuninkaantyttären vaimokseen ja peri appensa kuoltua koko valtakunnan.
Sen pituinen se.
Olipa kerran kuninkaantytär, joka oli niin sukkelasanainen, ettei koko maailmassa luultu olevan miestä, jolle hän jäisi vastauksen velkaa. Sen tähden kuningas antoi kuuluttaa valtakunnassaan, että hän antaisi tyttärensä vaimoksi sille, joka olisi puheissaan prinsessaa nokkelampi. Sattuipa muuan kerjäläispoika mierontietä kulkiessaan kuulemaan tämän kuninkaan lupauksen ja arveli itsekseen:
– Ei kai kuninkaantytär sen kummempi liene kuin muutkaan naiset, minulle hän kyllä jää vastauksen velkaa, tukinpa hänen suunsa kuin tukinkin.
Mietittyään asiaa vähän aikaa hän etsi matkatoverin avukseen ja otti hänet mukaansa kuninkaan linnaan. Matkalla hän sattumalta sai kiinni varpusen ja ihastui siihen niin, että pani sen talteen konttiinsa. Toveri kummasteli tätä kovasti ja kysyi ihmeissään:
– Mitä aiot sillä tehdä tällaisella matkalla?
– Kyllä sitä vielä tarvitaan, poika vastasi tarkemmin asiaa selittämättä ja lähti kulkemaan edelleen. Vähän aikaa kuljettuaan hän näki tiepuolessa variksenpojan, joka ei vielä kyennyt lentämään. Hän otti sen kiinni ja pisti konttiinsa. Kappaleen matkaa taas taivallettuaan hän tavoitti korpin ja korjasi senkin talteen. Vähän edempänä hän löysi ensin tarhapöllön, sitten härän ja viimeksi vielä mykän akan. Kaikki hän otti mukaansa sanoen ihmettelevälle toverilleen:
– Elähän huoli, kyllä näitä kaikkia vielä tarvitaan, ennen kuin asiani on toimitettu.
Heidän päästyään kuninkaan linnaan kuninkaantytär oli jo pihalla vieraita vastassa, hän kun oli niin kärkäs juttelemaan sekä ylhäisten että alhaisten kanssa. Kerjäläispojan nähtyään hän kysyi tältä heti:
– Mitä sinulla, poikaseni, on pussissasi? Taidatpa olla tärkeillä asioilla, koska sinulla oikein on palvelija mukanasi.
– Eipä kannata kehua, poika vastasi, lähdinpä vain sitomaan kuninkaantyttären sanoistaan.
– Annahan kuulua, kuninkaantytär sanoi rohkeasti ja aivan kuin poikaa pilkaten, sillä koko hoviväki oli pihalla kuuntelemassa. Silloin poika pisti kätensä konttiin ja nipisti hiukan varpusta, niin että se hädissään sanoi: täy, täy.
– Ymmärrätkö tätä kieltä, poika kysyi kuninkaantyttäreltä.
– En, en ymmärrä sitä, tyttö vastasi.
Sitten poika puristeli kontissaan olevaa varista, niin että se huusi: vaak, vaak. Kun poika kysyi kuninkaantyttäreltä, ymmärsikö hän sitä puhetta, täytyi kuninkaantyttären taas vastata, ettei ymmärtänyt.
– Taidatkos tätä kieltä, poika sanoi puristaen korppia, joka kohta alkoi kontista huutaa: koronk, koronk. Sitten hän tavoitti kädellään tarhapöllöä, joka hädissään äänteli: pu-pu-puh, pu-pu-puh. Kun kuninkaantytär ei näitäkään kieliä ymmärtänyt, poika nykäisi vierellään seisovaa härkää, joka heti paikalla mörähti: möö-yh, möö-yh.
– En minä osaa härän kieltä, kuninkaantytär sanoi.
– Etpä toden totta ole vielä tähän mennessä ollut kovinkaan nokkela, mutta nyt vasta aion oikein toden teolla sitoa sinut sanoistasi. Näin puhuessaan hän nipisti mykkää akkaa niin kovasti käsivarresta, että akka tuskissaan alkoi popottaa: hopp, popp, po, hopp, popp, po!
Kun kuninkaantytär ei akankaan puhetta ymmärtänyt eikä osannut siihen vastata, täytyi kaikkien todistaa ja myöntää, että hän oli jäänyt pojalle vastauksen velkaa. Tähän täytyi kuninkaankin tyytyä ja pitää lupauksensa, jonka oli kuuluttanut valtakunnassaan. Näin sai kerjäläispoika kuninkaantyttären vaimokseen ja peri appensa kuoltua koko valtakunnan.
Sen pituinen se.
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Jukolan talo Hämeessä seisoo erään mäen pohjoisella rinteellä, lähellä Toukolan kylää. Talolla on avaria metsiä, soita ja erämaita, jotka olivat talon ensimmäisen omistajan oivallisen toiminnan kautta langenneet omistettavaksi sille suvulle. Silloin Jukolan isäntä osti kulon polttaman metsän, ja sai sillä tavalla seitsemän kertaa enemmän kuin naapurinsa. Mutta kaikki kulovalkean jäljet olivat jo kadonneet hänen mailtaan ja tuuhea metsä kasvanut tilalle. Ja tämä on seitsemän veljeksen koti ja heidän elämästään kerron teille nyt vähän. Veljesten nimet vanhimmasta nuorimpaan ovat: Juhani, Tuomas, Aapo, Simeon, Timo, Lauri ja Eero.
Tuomas ja Aapo ovat kaksoset, samoin kuin Timo ja Lauri. Juhanin, heistä vanhimman ikä on 25 vuotta, mutta Eero, heistä nuorin, on tuskin 18.
Heidän isäänsä, joka oli todella kova metsämies kohtasi hänen parhaassa iässään yhtäkkiä kohtasi surma kun hän tappeli äkäisen karhun kanssa. Molemmat, niin kontio kuin mies, löydettiin kuolleina makaamasta toinen toistensa rinnalta verisellä tantereella. Niin lopetti päivänsä roteva mies, joka oli kaatanut enemmän kuin 50 karhua, mutta näiden metsäretkiensä kautta löi hän laimin työn ja toimen talossansa, joka vähitellen ilman esimiehen johtoa, joutui rappiolle.
Jukolan talo Hämeessä seisoo erään mäen pohjoisella rinteellä, lähellä Toukolan kylää. Talolla on avaria metsiä, soita ja erämaita, jotka olivat talon ensimmäisen omistajan oivallisen toiminnan kautta langenneet omistettavaksi sille suvulle. Silloin Jukolan isäntä osti kulon polttaman metsän, ja sai sillä tavalla seitsemän kertaa enemmän kuin naapurinsa. Mutta kaikki kulovalkean jäljet olivat jo kadonneet hänen mailtaan ja tuuhea metsä kasvanut tilalle. Ja tämä on seitsemän veljeksen koti ja heidän elämästään kerron teille nyt vähän. Veljesten nimet vanhimmasta nuorimpaan ovat: Juhani, Tuomas, Aapo, Simeon, Timo, Lauri ja Eero.
Tuomas ja Aapo ovat kaksoset, samoin kuin Timo ja Lauri. Juhanin, heistä vanhimman ikä on 25 vuotta, mutta Eero, heistä nuorin, on tuskin 18.
Heidän isäänsä, joka oli todella kova metsämies kohtasi hänen parhaassa iässään yhtäkkiä kohtasi surma kun hän tappeli äkäisen karhun kanssa. Molemmat, niin kontio kuin mies, löydettiin kuolleina makaamasta toinen toistensa rinnalta verisellä tantereella. Niin lopetti päivänsä roteva mies, joka oli kaatanut enemmän kuin 50 karhua, mutta näiden metsäretkiensä kautta löi hän laimin työn ja toimen talossansa, joka vähitellen ilman esimiehen johtoa, joutui rappiolle.